Juhannus takana

 Tuli sitten juhannuksena poikettua mökillä. Montakohan vuotta sitten viimeksi olenkaan käynyt... Monta! Ukko-kulta vei minut soutelemaan, kun himosin vastarannalta ajopuita, mutta rantautuminen ei oikein onnistunut, jotta karahkoja olisi kyytiin asti saatu.
Luulen, että tarkoituksella ei tuo armas mieheni minua rantaan vienyt...

 Tosiaan juhannus meni ja niin meni jotain muutakin, nimittäin loma. Aivan salakavalasti sekin hurahti, mitään valmista en saanut, vaikka paljon suunnittelin. Työhuone odottaa edelleen maalaajaansa. Toivottavasti viikonlopun aikana joku viitsisi jotain tehdäkkin, sillä itse vietän seuraavat miljoona viikonloppua töissä.

Ja sitten historian havinaa...

Joskus silloin kun pappa eli, saimme tuliaisiksi ja lahjoiksi kelloja. Muistan rippijuhlissani miettineeni millainenkohan kello sieltä sillä kertaa saapuu ja saapuihan sieltä. Maailman kamalin, vihreä, muovinen pöytäkello, joka vuosia myöhemmin sai purkutuomion, kun tarvittiin kellonkoneistoa.

Tänään poikkesin kahdella kirpputorilla ja kummastakin lähti mukaani kello. Itsekseni naureskelin kotiin ajaessani, että olenkohan hulluksi tulossa.

Tosin näiden kellojen kohtalo on jotain ihan muuta. Vuosikellosta jää jäljelle vain kupu, eikä kaappikellostakaan jää kuin kaappi. 

Mahdanko psykologisesti ajatellen tuhota kelloja lapsena kokemani kello-trauman vuoksi???

Vai onko tämä silkkaa sattumaa?